2. Perhe Pillow

 - Jos teillä ei ole matkalippua niin saatte jäädä pois kyydistä.

- Mutta..

- Ei lippua, ei matkaa.

 Kaikki ei ollut nyt ihan niinkuin pitää, Melissa pohti kun päätyi pimeään asematunneliin.

Missä kaikki ihmiset olivat?

 Naisen jalat huusivat apua jokaisella askeleella. Melissa ei ollut tottunut korkokenkiin, mutta tällä kertaa hänen oli pakko ahtaa kiristävät kengät jalkaansa ja näyttää tyylikkäältä. Hänen kaikki rahansa olivat menneet kenkiin ja vaatteisiin päällään. Hän oli matkustanut kauas kotoaan työhaastatteluun saamatta sitä ja paluulipun rahat uupuivat.

Hänellä ei ollut hajuakaan mihin juna oli hänet jättänyt, mutta vielä ei ollut syytä vaipua epätoivoon.

 Vasta kun Melissa astui tunnelista ulos pieni paniikki valtasi hänet.

Missä hitossa hän oli? Ja miksi täällä oli niin hiljaista?

Hermostuneena nainen lähti vaeltelemaan kaduille siinä toivossa, että tavottaisi jotain elämää tästä niin kuolleesta kaupungista.

***

 Leo katseli tyytyväisenä aikaansaannostaan. Ensimmäinen huone oli valmis, eikä siihen mennyt kuin viikko.

 Hän haukotteli raskaasti, mutta päätti lähteä haukkaamaan raitista ilmaa viikon sisällä olon jälkeen.

 Ulkona satoi kaatamalla, mutta hän ei antanut sen häiritä. Pieni sadekuuro oli tervetullut, muuten niin kuivaan kaupunkiin.

 Leo siristi silmiään, aivan kuin hän näkisi jotain liikettä edessään.

 Ja totta se oli. Joku lähestyi häntä.

- Leo! Sinäkö se olet? Voiko se olla totta?

 - Melissa! Leo henkäisi järkyttyneenä ja katsoi itkuisia kasvoja.

 Melissa ei tienyt, tunteakko iloa vai surua nähdessään Leon. Hän oli viimeeksi nähnyt miehen kuusi vuotta sitten ja silloin he olivat suunnitelleet menevänsä naimisiin. No niin ei ollut käynyt, he olivatkin halunneet aivan eri asioita elämältään. Ja siinä Leo nyt seisoi, ainoa ihminen, joka voisi auttaa häntä.

 - Mitä teet täällä? Täällä ei ole mitään.

 - Kaskun en huomannut! Auta minua, olen kuoleman väsynyt, enkä edes tiedä missä olen! Melissa nyyhkäisi.

 - Miten päädyit tänne? Leo jatkoi.

- Jos välttämättä vaadit tietää niin minulta loppuivat rahat ja juna jätti minut tänne.

Leo voihkaisi.

- Hyvä on, tule, vien sinut kotiini niin mietitään mitä tehdään.

- Kiitos.

- Älä vielä kiittele.

 Melissa potki kengät ensimmäisenä jalastaan ja viskasi laukun johonkin nurkkaan päästyään Leon ränsistyneelle asunnolle.

 - Mikä tämä paikka oikein on?

- Kotini, Leo vastasi lyhyesti.

- Ei tämä ole sinun kotisi. Mitä oikein teet täällä?

 - Asun täällä. Älä kysele turhia.

 - Täällä! Oletko katsonut ympärillesi?

- Haluatko suojan sateelta vai et? Voit yhtä hyvin mennä sateeseen seisomaan, Leo tiukkasi.

 - Mutta Leo! Ei tämä talo ole asuttava, eikä varsinkaan tämä kaupunki, mikä lie aavekaupunki, Melissa jatkoi kiellosta huolimatta.

 Melissa voihkaisi kun astui Leon remontoimaan makuuhuoneeseen.

- Sinä aiot todella jäädä tänne! Aiotko eristäytyä kaikista ihmisistä ja jäädä tänne kirjoittelemaan kirjojasi yksinäsi!

- Se ei kuulu sinulle! Mitä sitten vaikka aikoisinkin? Tämä on minun elämääni, Leo sanoi ja alkoi etsiä jotain lipastostaan.

- Et ole muuttunut yhtään, Melissa sanoi syyttävästi.

 - En niin, Leo vastasi ja johdatti Melissan kylpyhuoneeseen ja laski vaatepinon ikkunalaudalle.

- Voit lainata näitä. Hanasta tulee haaleaa vettä, mutta parempi sekin kuin kylmä. Suoriudutaan nyt tästä yöstä jotenkin, katsotaan huomenna mitä keksimme.

 - Okei, Melissa vastasi ja Leo poistui huoneesta.

 Melissa riisui vaatteensa ja pujahti ammeeseen.

Nyt ei itkut auttaneet. Kuusi vuotta oli kulunut, eikä hänen tunteensa miestä kohtaan olleet laantuneet ollenkaan.

Kylvyn jälkeen Melissa pujahti Leon lainaamaan paitaan ja hipsi makuuhuoneen ovelle.

Hän nielaisi kerran. Hyvin se menee.

 - Asia on niin, että tämä on ainut käyttökelpoinen huone ja täällä on vain yksi sänky ja minä en aio nukkua enää yhtäkään yötä makuupussissa.

 - Okei, Melissa sanoi vaisusti.

 - Käydään sitten nukkumaan. Huomenna me keksimme jotain, okei?

 - Joo, Melissa kuiskasi ja tunsi miten hänen kurkkuaan kivisti ja silmiä poltteli. Uudet kyyneleet yrittivät kovasti pyrkiä pintaan.

 - Kiitos, Melissa kuiskasi pujahtaessaan peiton alle.

- Ei tarvitse kiitellä. Mitä muutakaan voisin tehdä? Nukutaan nyt.

Hetken oli hiljaista, mutta sitten Melissa puhui taas.

- Leo, hän kuiskasi.

- No mitä?

- Minä olen kaivannut sinua, hän nyyhkäisi.

- Älä, ei nyt, Leo urahti epätoivoisesti.

Melissan hengitys värähti ja Leo tunsi miten lakana kastui naisen kyynelistä.

- Minä en ole muuttunut yhtään. Sinä haluat edelleenkin jotain sellaista, mitä minä en voi antaa sinulle, Leo sanoi.

- Miksi? Minä rakastan sinua.

- Melissa, älä.

~