33. Perhe Window

 Oli kulunut kaksi päivää siitä kun Sam oli tullut kotiin. Mies ei ollut muuta tehnyt sinä aikana kuin nukkunut.

 Huokaisten Mandy istahti miehensä viereen vuoteelle.

- Sam? ei vastausta.

 - Ajattelitko sinä nousta ylös jossain vaiheessa?

- Anna minun olla, kuului uninen vastaus.

 - Kerro minulle mikä sinua vaivaa?

- Anna minun nukkua, kuului lyhyt vastaus.

- Hyvä on, Mandy vastasi ja poistui pimeästä huoneesta.

 - Huhuu, onko täällä ketään kotona?

 - Liam! Tiestin, että tulet, Lana hihkaisi ja juoksi miehen syliin.

 - Minähän lupasin tulla. Onko Sam kotona?

- Joo, mutta se vaan nukkuu. On nukkunu siitä asti kun tuli kotiin.

- Ja koska Sam on sitten tullut kotiin? Liam kysyi huolestuneena.

- Toissapäivänä, väsynyt Mandy huokaisi oven suusta.

- Minä menen juttelemaan hänelle, Liam ilmoitti ja meni koputtamatta sisään veljensä makuuhuoneeseen.

- Mitä sinä oikein touhuat? Liam tokaisi.

- Etkai sinäkin tullut nalkuttamaan tänne? Sam murahti vuoteelta.

- Nalkuttamaan? Liam kysyi uskomatta korviaan. Mikä hänen veljeään oikein vaivasi?

 - No mitä nyt? Sam murahti ja kömpesi istuumaan sängylle.

 - Mitä nyt? Pitääkö sinun edes kysyä? Mikä sinua oikein vaivaa?

 - Ei minua mikään vaivaa! Mitä sinä oikein tenttaat!

 - Tenttaan? Oletko kipeä tai jotain? Liam kysyi ihmeissään.
- No en ole, Sam äyskäisi.

- No anteeksi. Tulin vain sanomaan, että jos olet sattunut unohtamaan niin sinulla on tuolla kaksi pientä tyttöä, jotka kaipaavat isäänsä, Liam tokaisi ja marssi ulos huoneesta.

- Hemmetti, Sam tokaisi Liamin mentyä ja kampesi itsensä ylös vuoteesta.

 Sam kävi pikaisesti suihkussa ja vaihtoi Mandyn juuri pesemät vaatteet päälleen ja suuntasi Lanan huonetta kohti.

 Lana kuunteli musiikkia korvanapeilla huoneessaan ja loi isäänsä vain laiskan katseen.

 Sam katseli hämmentyneenä ympärilleen Lanan huoneessa. Kaikki oli muuttunut niin paljon siitä kun mies oli viimeksi käynyt pienen tytön huoneessa. Tai ei tämä huone enää minkään pienen tytön huone ollut, Sam sai todeta mielessään. Kaikki oli niin teinimäistä. Aina seinällä roikkuvista kuvista pöydällä lojuviin muotilehtiin. Sam huomasi, että Lanan huoneeseen oli haettu tavaroita eripuolilta taloa ja lasten suloinen puukirjahylly oli poissa, luultavasti siirrettynä Anan huoneeseen.

- Ota korvalaput pois korvista, Sam sanoi ja Lana vain mulkaisi häntä mutta sulloi kuulokkeet taskuunsa.

 - Etkai sinä ole meikannut? Sam kysyi kauhistuneena.
- No entä sitten? Lana töksäytti ja nousi tuolista.

 - Ei sinun ikäisesi pitäisi vielä meikata. Odottaisit vielä pari vuotta.

 - Millä vuosituhannella sinä oikein elät? Lana tuhahti selkä isäänsä päin.

- Älä puhu minulle tuolla tavalla.

 - Millä tavalla sinulle sitten voi puhua? Lana tiuskaisi.
- No normaalisti. Ei tarvitse olla epäkohtelias.
- No et sinä muuten edes huomaa minua. Saan istua päivätolkulla täällä huoneessa, etkä sinä edes muista olemassaoloani!

 - Tuo ei todellakaan pidä paikkaansa!

 - Pitääpäs! Mene pois, en halua nähdä sinua!

 - Lana! Mikä sinua okein vaivaa? Tuollaista käytöstäkö siellä koulussa opetetaan?

 - Tietäisit jo kävisit joskus katsomassa.
- No minä olen tässä nyt. Kerro mikä sinua vaivaa, Sam sanoi.

- Mene pois! Lana huusi ja Sam lähti pois loukkaantuneena ja täysin ymmällään. Tuntui kun Lana olisi muuttunut yhdessä yössä kiltistä tytöstä kapinalliseksi teinitytöksi.

 - Et ymmärrä yhtään mitään! Lana vielä kiljaisi isänsä selälle, ennen kuin tämä sulki oven perässään.

 Oven sulkeuduttua Lana purskahti itkuun ja kömpi surkeana sängylleen.

Isä ei ymmärtänyt yhtään mitään.

~

Sellainen osa tällä kertaa.
Mitä luulette, että mikä Samia vaivaa?